Kuinka elokuvan eri aikakaudet toteutettiin
Putoavia enkeleitä elokuva tapahtuu kahdella aikatasolla, 50-luvun taiteilijapiireissä ja 70-luvun Helsingissä. Elokuvan lavastaja Tarja Väätänen ja rekvisitööri Jaana Tamminen kertovat kuinka nämä kaksi aikakautta toteutettiin elokuvassa.
Putoavia enkeleitä lavastus
Elokuva kertoo melko lyhyestä ajanjaksosta 1970-luvun puoliväliin sijoittuvan vuoden keväällä ja kesällä. Lisäksi liikutaan elokuvan päähenkilön, Ailan ja Laurin tyttären Helenan kuvittelemilla 1940- ja 1950-luvuilla. Elokuvan edetessä tämä mennyt aika alkaa muuttua todellisiksi muistoiksi.
Lavastus ei yritä luoda kummastakaan aikakaudesta autenttista ajankuvaa. 1970-luku on tehty helposti samastuttavaksi, mahdollisimman ajattomaksi ja neutraaliksi. Takaumat puolestaan muistuttavat amerikkalaista 1950-lukua: värikästä, hehkuvaa ja kuvitellun oloista. Todellisten muistojen palautuminen syö kuitenkin vähitellen hehkua tästäkin ajasta.
Elokuvassa on mukana runo Kukunorista ja Kalaharista, kuuden vanhasta peikkoparista. Runo kertoo Ailan ja Laurin suhteesta. Kukunor on meri, joka haluaa niin kovasti Kalaharin luo, että muuttuu lopulta pilveksi voidakseen sataa Kalaharin autiomaahan, mutta haihtuukin näin kokonaan pois. Runo toi elokuvan nykyhetkeen Kalaharin autiomaan värit, autiuden ja tyhjyyden, sekä menneeseen Kukunor-meren vahvat värit: syvän sinisen, vihreän ja punaisen.
Yksi elokuvan tärkeimmistä tapahtumapaikoista on perheen Lastenlinnantien kerrostaloasunto, johon Helena jäi asumaan Laurin kuoltua ja Ailan muutettua pois. Tässä studioon rakennetussa tilassa kuvattiin sekä 1970- että 1950-lukua. Studiossa voimme tehdä värimaailmasta juuri sellaisen kuin halusimme. 1950-luvulla tila on tumman sininen ja kalusteet vahvoja ja tummasävyisiä. 1970-luvulla tila on hiekanvärinen, paljon autiompi.
Muuten elokuva kuvattiin pitkään ja hartaasti etsityissä oikeissa tiloissa. Tällöin lavastuksen mahdollisuuksia rajoittivat tietysti monet seikat. Eri tiloissa oli yritettävä löytää niiden parhaat puolet ja muuttaa niitä elokuvamme henkeen paremmin sopiviksi esimerkiksi tekstiileillä ja huonekaluilla tai muilla keinoilla.
Yksi myös elokuvan visuaaliseen maailmaan vaikuttanut teema oli ohjaajan halua ajatella kaikille 1950-luvun asioille ja esineille sukupuoli. Ajan esineet ja rekvisiitta ovat siksi joko maskuliinisia tai feminiinisiä. 1970-luvulla kaikki puolestaan on neutraalia ja sukupuoletonta.
- Tarja Väätänen, lavastaja
Rekvisiitasta
Rekvisiittan hankintaan sain ohjeet lavastajalta, joka oli yhdessä ohjaajan, kuvaajan ja pukusuunnittelijan kanssa sopinut elokuvan tyylin ja värimaailman. 50-luvun rekvisiitan värimaailmaan haettiin pitkälti punaisia ja sinisiä esineitä. Keltainen yhdessä punaisen kanssa oli mukana läpi elokuvan pieninä yksittäisinä asioina päähenkilön värinä.
70-luvun esineistöä (kirjat, lehdet, astioita, tekstiilejä, koriste-esineitä jne.) hankin pääasiassa kirppareilta ja kierrätyskeskuksesta, jossa ystävällinen henkilökunta oli suureksi avuksi. 50-luvun esinneet löytyivät enimmäkseen antiikkiliikkeistä. Joukossa oli myös uusia ajanhenkeen sopia tavaroita. Esineitä etsittiin koko valmistelu- ja kuvausaijan. Tavaroita löytyi yksittäisiä kappaleita ja oli työlästä seuloa isojen kirppisten sekalaisia myyntipöytiä. Elokuvan vuosikymmenten esineet ovat osittain myös keräilykohteita ja haluttuja sisustustavaroita, joka vaikutti saatavuuteen ja hintoihin. Huutonetistäkin tein joitain löytöjä, mutta aikataulu oli liian tiukka esineiden loputtomaan etsimiseen ja huutojen sulkeutumisen odotteluun.
Lomakkeet, valokuvat, lehdet, etiketit ja tupakkarasiat ym. erityisrekvisiitta teetätti kovasti työtä. Lukuisten yhteydenottojen jälkeen löysin mm. seuraavat asiat: Kelasta 70-luvun reseptikaavakkeet, Yliopiston kirjastosta 50-luvun näköispainoksen Uusi Suomesta, keräilijältä Työmies -askin ja viinipulloetiketit, Hotelli- ja ravintolamuseosta viinapulloetiketit, Mannerheim-museosta valokuvan. Alkuperäiset Viita ja Meriluoto kirjat sain WSOY:ltä lainaksi.
- Jaana Tamminen, rekvisitööri
