“Kun luot, luo maailma” (Lauri Viita)
Putoavia enkeleitä on ensimmäinen pitkä elokuvani. Debyytin saaminen ensi-iltaan kesti seitsemän vuotta.
Kaikki alkoi lukukokemuksesta. Aila Meriluodon kirjoittama Viita –kirja vei jalat alta. Olin nuorena pitänyt molempien runoilijoiden teoksista, mutta elämänkerran läpäisevä rakkauskertomus riipaisi.
Tuottaja Petri Jokirannalla oli Blind Spot Picturesissa kehittelyssä tämä Heikki Huttu-Hiltusen alun perin ehdottama elokuvaidea. Jätin valmisteilla olleet muut hankkeet sivuun, koska elokuvan aihe tuntui vahvalta ja omalta. Elin itsekin taiteilijaliitossa, joka oli repivä.
Haasteenani oli saada elokuvakieli vastaamaan Viita -kirjasta saamaani vahvaa kokemusta. Mutta koska päähenkilöt olivat taiteilijoita, päällimmäisenä oli väistää se karikko, mikä taiteilijakuvauksissa on aina vaarana. Näköispatsastelevat tai esikuviaan jumaloivat elokuvat eivät tavoita suuren yleisön kaipuuta löytää ihminen myytin takaa.
Sain mukaani kirjoitustyöhön kirjailija Sami Parkkisen. Ratkaisut eivät löytyneet helposti, mikä saattoi olla elokuvalle hyväksi. Onneksemme saimme tilaisuuden kokeilla välilaskua Q-teatterin näyttämölle: Ohjasin teatterin 15v.-juhliin elokuvakäsikirjoitukseemme perustuvan näytelmän. Sen menestys vahvisti myös levittäjän uskoa. Sandrew Metronome Finland lähti mukaan hankkeeseemme.
Teatteriversion jälkeen käsikirjoitus alkoi kasvaa ulos elämänkertakirjasta itsenäiseksi ja yleisinhimilliseksi draamaksi. Tässä prosessissa Aila Meriluodon tuella oli suuri merkitys. Aila totesi, että ”olen heittänyt pallon ilmaan, te otatte sen vastaan ja teette siitä oman teoksemme”. Saimme Meriluodolta vapaat kädet muokata tarinaa elokuvakerronnan ehdoilla. Näin saimme myös mahdollisuuden tehdä jotain valtavirrasta poikkeavaa.
Elokuvaan syntyi kaksi aikatasoa: 1970-luku tyttären ja äidin välillä sekä mennyt aika tyttären kuvitelmine ja muistoineen. Muoto on haasteellinen siksikin, että emme ole tottuneet seuraamaan päähenkilöä, joka yhtäkkiä muuntuu ”äidikseen” samaistuessaan hänen menneisyyteensä. Siksi halusin näissä kuvitelmajaksoissa välttää naturalismia ja etsiä kohotetumpaa ilmaisutapaa. Yhdessä kuvaaja Harri Rädyn, lavastaja Tarja Väätäsen ja pukusuunnittelija Riitta Röpelisen kanssa loimme visuaalisen tyylin, jossa mennyt aika näyttäytyy voimakassävyisenä melodraamana löytäen vastapainonsa todentuntuisemmasta 70-luvusta.
Elokuvan harjoituksissa huomasin, että Q-kierros oli auttanut myös näyttelijöitä: työ oli helppo aloittaa keskeltä asiaa. Hioimme kohtauksia kahden viikon ajan, karsimme dialogia ja yritimme löytää myös näyttelijäntyössä vastineet muotoratkaisulle. Etsimme 50-luvun kohtauksiin menneen studiokauden hohtoa erotukseksi 70-luvun kohtausten realistisemmalle näyttelemiselle, jossa päähuomio on ihmissuhteissa.
Elokuvan jälkituotantoon onnistuimme saamaan ikäisiäni ammattilaisia, joihin luotan. Leikkaaja Jukka Nykänen ja säveltäjä Timo Hietala olivat mukana jo edellisissä novellielokuvissani Jäänmurtaja ja Pieni Pyhiinvaellus, ja nyt yhteistyö toteutui jälleen harmonisesti. Tätä kirjoittaessani elokuvan miksaus on vielä kesken, mutta valoisa tunnelmani on, että koko työryhmä tuotantopäälliköstä värimäärittelijään on ollut kanssani luomassa yhteistä maailmaa.
Heikki Kujanpää
