Putoavia enkeleitä lavastus

Elokuva kertoo melko lyhyestä ajanjaksosta 1970-luvun puoliväliin sijoittuvan vuoden keväällä ja kesällä. Lisäksi liikutaan elokuvan päähenkilön, Ailan ja Laurin tyttären Helenan kuvittelemilla 1940- ja 1950-luvuilla. Elokuvan edetessä tämä mennyt aika alkaa muuttua todellisiksi muistoiksi.

Lavastus ei yritä luoda kummastakaan aikakaudesta autenttista ajankuvaa. 1970-luku on tehty helposti samastuttavaksi, mahdollisimman ajattomaksi ja neutraaliksi. Takaumat puolestaan muistuttavat amerikkalaista 1950-lukua: värikästä, hehkuvaa ja kuvitellun oloista. Todellisten muistojen palautuminen syö kuitenkin vähitellen hehkua tästäkin ajasta.

Elokuvassa on mukana runo Kukunorista ja Kalaharista, kuuden vanhasta peikkoparista. Runo kertoo Ailan ja Laurin suhteesta. Kukunor on meri, joka haluaa niin kovasti Kalaharin luo, että muuttuu lopulta pilveksi voidakseen sataa Kalaharin autiomaahan, mutta haihtuukin näin kokonaan pois. Runo toi elokuvan nykyhetkeen Kalaharin autiomaan värit, autiuden ja tyhjyyden, sekä menneeseen Kukunor-meren vahvat värit: syvän sinisen, vihreän ja punaisen.

Yksi elokuvan tärkeimmistä tapahtumapaikoista on perheen Lastenlinnantien kerrostaloasunto, johon Helena jäi asumaan Laurin kuoltua ja Ailan muutettua pois. Tässä studioon rakennetussa tilassa kuvattiin sekä 1970- että 1950-lukua. Studiossa voimme tehdä värimaailmasta juuri sellaisen kuin halusimme. 1950-luvulla tila on tumman sininen ja kalusteet vahvoja ja tummasävyisiä. 1970-luvulla tila on hiekanvärinen, paljon autiompi.

Muuten elokuva kuvattiin pitkään ja hartaasti etsityissä oikeissa tiloissa. Tällöin lavastuksen mahdollisuuksia rajoittivat tietysti monet seikat. Eri tiloissa oli yritettävä löytää niiden parhaat puolet ja muuttaa niitä elokuvamme henkeen paremmin sopiviksi esimerkiksi tekstiileillä ja huonekaluilla tai muilla keinoilla.

Yksi myös elokuvan visuaaliseen maailmaan vaikuttanut teema oli ohjaajan halua ajatella kaikille 1950-luvun asioille ja esineille sukupuoli. Ajan esineet ja rekvisiitta ovat siksi joko maskuliinisia tai feminiinisiä. 1970-luvulla kaikki puolestaan on neutraalia ja sukupuoletonta.

- Tarja Väätänen, lavastaja

Rekvisiitasta

Rekvisiittan hankintaan sain ohjeet lavastajalta, joka oli yhdessä ohjaajan, kuvaajan ja pukusuunnittelijan kanssa sopinut elokuvan tyylin ja värimaailman. 50-luvun rekvisiitan värimaailmaan haettiin pitkälti punaisia ja sinisiä esineitä. Keltainen yhdessä punaisen kanssa oli mukana läpi elokuvan pieninä yksittäisinä asioina päähenkilön värinä.

70-luvun esineistöä (kirjat, lehdet, astioita, tekstiilejä, koriste-esineitä jne.) hankin pääasiassa kirppareilta ja kierrätyskeskuksesta, jossa ystävällinen henkilökunta oli suureksi avuksi. 50-luvun esinneet löytyivät enimmäkseen antiikkiliikkeistä. Joukossa oli myös uusia ajanhenkeen sopia tavaroita. Esineitä etsittiin koko valmistelu- ja kuvausaijan. Tavaroita löytyi yksittäisiä kappaleita ja oli työlästä seuloa isojen kirppisten sekalaisia myyntipöytiä. Elokuvan vuosikymmenten esineet ovat osittain myös keräilykohteita ja haluttuja sisustustavaroita, joka vaikutti saatavuuteen ja hintoihin. Huutonetistäkin tein joitain löytöjä, mutta aikataulu oli liian tiukka esineiden loputtomaan etsimiseen ja huutojen sulkeutumisen odotteluun.

Lomakkeet, valokuvat, lehdet, etiketit ja tupakkarasiat ym. erityisrekvisiitta teetätti kovasti työtä. Lukuisten yhteydenottojen jälkeen löysin mm. seuraavat asiat: Kelasta 70-luvun reseptikaavakkeet, Yliopiston kirjastosta 50-luvun näköispainoksen Uusi Suomesta, keräilijältä Työmies -askin ja viinipulloetiketit, Hotelli- ja ravintolamuseosta viinapulloetiketit, Mannerheim-museosta valokuvan. Alkuperäiset Viita ja Meriluoto kirjat sain WSOY:ltä lainaksi.

- Jaana Tamminen, rekvisitööri

Lue koko arvostelu täältä

Putoavia enkeleitä on ensimmäinen pitkä elokuvani. Debyytin saaminen ensi-iltaan kesti seitsemän vuotta.

Kaikki alkoi lukukokemuksesta. Aila Meriluodon kirjoittama Viita –kirja vei jalat alta. Olin nuorena pitänyt molempien runoilijoiden teoksista, mutta elämänkerran läpäisevä rakkauskertomus riipaisi.

Tuottaja Petri Jokirannalla oli Blind Spot Picturesissa kehittelyssä tämä Heikki Huttu-Hiltusen alun perin ehdottama elokuvaidea. Jätin valmisteilla olleet muut hankkeet sivuun, koska elokuvan aihe tuntui vahvalta ja omalta. Elin itsekin taiteilijaliitossa, joka oli repivä.

Haasteenani oli saada elokuvakieli vastaamaan Viita -kirjasta saamaani vahvaa kokemusta. Mutta koska päähenkilöt olivat taiteilijoita, päällimmäisenä oli väistää se karikko, mikä taiteilijakuvauksissa on aina vaarana. Näköispatsastelevat tai esikuviaan jumaloivat elokuvat eivät tavoita suuren yleisön kaipuuta löytää ihminen myytin takaa.

Sain mukaani kirjoitustyöhön kirjailija Sami Parkkisen. Ratkaisut eivät löytyneet helposti, mikä saattoi olla elokuvalle hyväksi. Onneksemme saimme tilaisuuden kokeilla välilaskua Q-teatterin näyttämölle: Ohjasin teatterin 15v.-juhliin elokuvakäsikirjoitukseemme perustuvan näytelmän. Sen menestys vahvisti myös levittäjän uskoa. Sandrew Metronome Finland lähti mukaan hankkeeseemme.

Teatteriversion jälkeen käsikirjoitus alkoi kasvaa ulos elämänkertakirjasta itsenäiseksi ja yleisinhimilliseksi draamaksi. Tässä prosessissa Aila Meriluodon tuella oli suuri merkitys. Aila totesi, että ”olen heittänyt pallon ilmaan, te otatte sen vastaan ja teette siitä oman teoksemme”. Saimme Meriluodolta vapaat kädet muokata tarinaa elokuvakerronnan ehdoilla. Näin saimme myös mahdollisuuden tehdä jotain valtavirrasta poikkeavaa.

Elokuvaan syntyi kaksi aikatasoa: 1970-luku tyttären ja äidin välillä sekä mennyt aika tyttären kuvitelmine ja muistoineen. Muoto on haasteellinen siksikin, että emme ole tottuneet seuraamaan päähenkilöä, joka yhtäkkiä muuntuu ”äidikseen” samaistuessaan hänen menneisyyteensä. Siksi halusin näissä kuvitelmajaksoissa välttää naturalismia ja etsiä kohotetumpaa ilmaisutapaa. Yhdessä kuvaaja Harri Rädyn, lavastaja Tarja Väätäsen ja pukusuunnittelija Riitta Röpelisen kanssa loimme visuaalisen tyylin, jossa mennyt aika näyttäytyy voimakassävyisenä melodraamana löytäen vastapainonsa todentuntuisemmasta 70-luvusta.

Elokuvan harjoituksissa huomasin, että Q-kierros oli auttanut myös näyttelijöitä: työ oli helppo aloittaa keskeltä asiaa. Hioimme kohtauksia kahden viikon ajan, karsimme dialogia ja yritimme löytää myös näyttelijäntyössä vastineet muotoratkaisulle. Etsimme 50-luvun kohtauksiin menneen studiokauden hohtoa erotukseksi 70-luvun kohtausten realistisemmalle näyttelemiselle, jossa päähuomio on ihmissuhteissa.

Elokuvan jälkituotantoon onnistuimme saamaan ikäisiäni ammattilaisia, joihin luotan. Leikkaaja Jukka Nykänen ja säveltäjä Timo Hietala olivat mukana jo edellisissä novellielokuvissani Jäänmurtaja ja Pieni Pyhiinvaellus, ja nyt yhteistyö toteutui jälleen harmonisesti. Tätä kirjoittaessani elokuvan miksaus on vielä kesken, mutta valoisa tunnelmani on, että koko työryhmä tuotantopäälliköstä värimäärittelijään on ollut kanssani luomassa yhteistä maailmaa.

Heikki Kujanpää

Elokuvan ohjaaja, Heikki Kujanpää, on ohjaamisen moniottelija, joka on ennen Putoavia Enkeleitä -elokuvaa ohjannut teatteria, kuunnelmaa, tv-sarjan ja oopperan, sekä kirjoittanut näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Kujanpää on aiemmin toiminut muun muassa Kuopion Kaupunginteatterin johtajana ja on yksi Q-Teatterin perustajista.

Filmografia: 1993 Yösydän, lyhytelokuva ; 1997 Jäänmurtaja, novellielokuva, palkittu mm. Valtion laatupalkinnolla; 2000 Löylyn veljet, dokumentti; 2000 Pieni pyhiinvaellus, novellielokuva, palkittu mm. Venlalla, Laonin elokuvajuhlilla (Grand Prix) ja Tampereen lyhytelokuvajuhlilla (Kotimaisen kilpailun pääpalkinto).

Elena Leeve (1983) on valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 2006. Hän on aikaisemmin näytellyt useissa teatterinäytelmissä ja tv-sarjoissa, kuten Harvoin tarjolla (2007), sekä elokuvissa, kuten Tulennielijä (1998) Ohj. Pirjo Honkasalo, Ken tulta pyytää (2001) Ohj. Sakari Kirjavainen, Cyclomania (2001) Ohj. Simo Halinen, Tyttö sinä olet tähti (2005) Ohj. Dome Karukoski. Hän on myös esiintynyt useissa Radioteatterin kuunnelmissa sekä toiminut ääninäyttelijänä.

Päärooli elokuvassa Tulennielijä toi hänelle vuonna 1999 parhaan naispääosan Jussin ja hän oli ehdolla palkinnonsaajaksi myös vuonna 2002 elokuvasta Cyclomania, jonka kyseisestä naispääosaroolista hän sai Savonlinnan elokuvajuhlien Olavi-palkinnon. Hänet nähtiin ensimmäisen kerran Helenan roolissa vuonna 2005 Heikki Kujanpään Q-teatterille ohjaamassa samannimisessä näytelmässä Putoavia enkeleitä.

Tommi Korpela (1968) on valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 1995. Ennen Putoavia enkeleitä hän on näytellyt lukuisissa teatterinäytelmissä, tv-sarjoissa ja elokuvissa, kuten Emmauksen tiellä (2002) Ohj. Markku Pölönen, Eläville ja kuolleille (2005) Ohj. Kari Paljakka, Saippuaprinssi (2006) Ohj. Janne Kuusi, Laitakaupungin valot (2006) Ohj. Aki Kaurismäki, Miehen työ (2007) Ohj. Aleksi Salmenperä, Tummien perhosten koti (2008) Ohj. Dome Karukoski.

Päärooli tv-sarjassa Firma toi hänelle vuonna 2006 parhaan miesnäyttelijän Venlan. Vastaavasti päärooli elokuvassa Miehen työ toi hänelle vuonna 2007 sekä parhaan miesnäyttelijän Jussin että Marrakech International Film Festivalin vastaavan palkinnon. Hänetkin nähtiin ensimmäisen kerran Lauri Viidan roolissa jo yllä mainitussa Heikki Kujanpään Putoavia enkeleitä -näytelmässä.

Elina Knihtilä (1971) on valmistunut Teatterikorkeakoulusta vuonna 1996. Hän on näytellyt useissa teatterinäytelmissä sekä lukuisissa tv-sarjoissa, kuten Läpiveto (2006-2008) ja Karjalan kunnailla (2007-2008) sekä elokuvissa, kuten parhaan naispääosan Jussi-ehdokkuuden hänelle poikinut Matti (2006) Ohj. Aleksi Mäkelä, Lieksa! (2007) Ohj. Markku Pölönen ja 8 päivää ensi-iltaan (2008) Ohj. Perttu Leppä.
Hänet on palkittu Ida Aalberg-palkinnolla, joka on suurin yksityinen teatteripalkinto Suomessa, sekä yhteensä kolmella Venla-palkinnolla. Hän toimii myös Q-teatterin hallituksen puheenjohtajana ja hänetkin nähtiin ensimmäisen kerran Ailan roolissa jo yllä mainitussa Heikki Kujanpään Putoavia enkeleitä -näytelmässä.